Askel

Kävelen Fredaa keskustaan, kun tulet Isolta Robalta kännykkä korvassa ja käännyt edelläni samaan suuntaan. Kuulen iloisesti helisevän naurusi, sitten sujautat puhelimen nahkapusakkasi taskuun. Askelluksesi muuttuu ripeämmäksi ja vangitsee huomioni täysin.

Farkkusi istuvat sinulle täydellisesti ja saappaissasi on juuri oikea korko, joka työntää pakarasi houkuttelevasti taakse ja kohottaa käyntisi gasellimaiseksi. Käsivartesi heiluvat viehkeästi pitkien säärtesi rytmiin.

Uudenmaankadun risteyksessä on vihreät, ylitämme suojatien peräkkäin. Olen sinusta neljän viiden metrin päässä. Tiedän tuijottavani, mutta en saa silmiäni irti lantiosi ja alaselkäsi irtonaisesta keinunnasta.

Puhelin soi. Minulla on vaikeuksia kaivaa vauhdissa taskuani ja joudun katsomaan alas, kunnes tajuan, ettei se ole minun kännykkäni. Kun vilkaisen ylös, sinä olet äkkiä edessäni – olet pysähtynyt kaivamaan omaa takintaskuasi – ja törmään sinuun.

Kaikki tapahtuu nopeasti. Hamuan käsilläni pitääkseni sinut pystyssä, ollakseni kaatamatta meitä molempia. Tunnen yhtenä ryöppynä vartalosi, tuoksusi, hengityksesi.

Kun tasapaino on saavutettu, katsomme toisiamme hämillämme, minä virnistäen, sinä huulta purren, kunnes seuraava soittoääni herättää sinut. Vastaat viipyillen kännykkääsi ja käännyt jatkamaan matkaa.

Lähden liikkeelle vasta kun vilkaiset taaksesi ensimmäisen kerran.