Puikkelehdin ihmisvirrassa Kampin ja Forumin välisessä kävelytunnelissa. Useimmat ovat palaamassa töistä kotiin. Askeleet ovat kiireisiä, ilmeet vakavia, katseet poissaolevia.
Huomaan sinut jo kaukaa. Kävellessäsi reipasta vauhtia kohti näytät stressaantuneelta ja huolten täyttämältä, mutta koko naisellinen olemuksesi huokuu sellaista haikeaa, kaipaavaa, surunsekaista kauneutta, joka vetoaa minuun.
Tulen suoraviivaisesti kohti, kunnes olemme niin lähellä, että saan hetkeksi katsekontaktin. Ajatuksesi ovat edelleen muualla. Kun välimatkaa on enää pari askelta, sinä teet pienen väistöliikkeen, mutta ennakoin väistämällä samalle puolelle. Ehdimme toistaa liikkeen vielä toiseen suuntaan, ja taas takaisin, kunnes vauhtimme pysähtyy ja olemme kasvotusten.
Sinä naurahdat, mutta et ole vielä kokonaan läsnä. Yritän hymylläni sulattaa suojamuurisi ja päästä mielesi sisälle. Odota, sanon sinulle ja korjaan varovasti ohimoltasi roikkuvan hiuskiehkuran korvasi taakse. Lopulta silmiisi syttyy jotain.
Olet niin kaunis, sanon hiljaa. Sitten siirryn rauhallisesti sivuun ja käännyn jatkamaan matkaani. Kun vilkaisen kohta taakseni, näen sinun yhä seisovan ja katsovan perääni, sormeillen samaa hiuskiehkuraa. Sinun kiitollisesta hymystäsi tiedän, että olet taas elossa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
3 kommenttia:
minäkin haluan herätä eloon, uudestaan
Ihmisen häkeltyminen ei anna oikeutta rikkoa hänen intiimirajaansa ja koskettaa. Taatusti osalla koskettamistasi naisista on häväisty olo kun ymmärtävät mitä on tapahtunut. Minulla ainakin oli.
Mitä tuohon nyt sanoisi. Kosketus edellyttää aina yhteisymmärrystä, yhteistä halua. Kosketus on rajojen tunnustelua, ihania yllätyksiä.
Ja toiseksi, hyvä Anonyymi, luuletko tarinoitteni olevan faktaa vai fiktiota?
Lähetä kommentti