Ääni

Rakastan Tukholman Vanhaa kaupunkia, sen kujia ja kahviloita. Joskus haaveilen rakastumisesta suomenruotsalaiseen tyttöön vain saadakseni syyn sparrata surkeata ruotsiani samalla kun kuhertelemme sohvalla tai sängyssä. Ehkäpä jonakin päivänä muutamme lahden yli gallerioiden ja pikkuputiikkien luo, tummapaahteisen kahvin tykö.

Kuljeskelen Kampin kauppakeskuksessa, kun näen sinun istuvan yksiksesi kahvilan reunapöydässä ja puhuvan kännykkään. Olet ilo silmälle, et niinkään sävähdyttävällä vaan klassisella tavalla. Mutta vasta kun olen riittävän lähellä kuulemaan äänesi, syvällä sisälläni värähtää oikeasti jotain.

Se on vakavaa. Minulle tulee pakonomainen tarve pysähtyä ja istua muina miehinä vieruspöytään. Kaivan esiin hetki sitten ostamani kirjan ja alan lueskella sitä. En saa otetta tekstistä. Olen jäänyt kuuntelemaan sinua, enkä saa otetta sanoistasikaan.

Ruotsissasi on suomalainen nuotti ilman mollisointua. Puheesi soljuu kuin iloisessa aaltoilevassa virrassa, ja tuuditun sen varassa kevyeen transsiin nauttien äänesi pehmeydestä ja kuulaudesta. Siinä vaiheessa, kun sanasi ja lauseesi saapuvat hivelevinä korvaani, ne ovat jo menettäneet merkityksensä ja muuttuneet äänikuviksi, äänituoksuiksi ja äänimauiksi. Tunnen niiden kiertyvän nauhana ruumiini ympärille ja pakahduttavan minut lempeän lämpöiseen puolihorrokseen.

Juuri kun olen ehtinyt kellua puheesi rytmin vietävänä hieman syvemmille vesille, puhelusi loppuu. Sinä suljet kännykkäsi ja lasket sen pöydälle, mutta et koske edes kahvikuppiisi. Jäät istumaan hiljaa.

Kuuntelen synnyttämääsi hiljaisuutta, joka mieleni sisällä saa valtavan tilan. Suljen kirjani ja katson sinua takaviistosta hellyyttä tuntien. Hiljaisuudessasi kuulen – surun.

Alan tapailla ruotsin sanoja.