Kohtaaminen

En saa sinua mielestäni.

Stockmann, torstai, viitisen minuuttia yli keskipäivän. Sinä kävelet miesten kenkäosastolta minua kohti ja minä laskeudun liukuportaita sinua vastaan. Katseesi on luottavaisen avoin, huulillasi viipyy kevyt hymy. Ylläsi on harmaa villakangastakki, jaloissasi farkut ja vasemmassa kädessäsi sininen kangaskassi. Näytät täydelliseltä, arjen prinsessalta. Minulle tulee kuuma, mutta en avaa mustaa nahkatakkiani.

Hetkeä aiemmin, liukuportaiden vielä tuodessa minua alas, katseeni oli kiinnittynyt mustiin vapaa-ajan kenkiin, joita pidetään matalalla pöydällä lähellä liukuportaiden kääntöpaikkaa. Kun nyt astun toiseen kerrokseen – aivan sinun eteesi – ujoudenpuuska voisi painaa katseeni takaisin kenkiin ja tunnistaa niiden merkin. Mutta minä en katso kenkiin. Katson sinuun.

Se on tärkeä hetki: sinä ja minä kohtaamme elämämme risteyksessä.

Annan sinun mennä ensin. Pilke silmäkulmassa sujahdat edestäni alas liukuportaisiin, ja seuraan pari askelta perässä. Katselen vetoa tuntien, kuinka sinä seisot jalat sievästi vierekkäin, hiuksesi takaa kauniisti kiinnitettyinä. Välillämme on voimakas yhteydentunne, sillä tiedän sinun kohta vilkaisevan taakse ja hymyilevän minulle.

Laskeudumme ensimmäiseen kerrokseen. Sinä käännyt sulavasti vasemmalle, kierrät kulman ja jatkat pitkin kosmetiikkaosaston käytävää. Matkamme on edelleen sama. Katselen askeltasi ja sitä miten kannat kassiasi, ja huomaan sinulla sormuksen nimettömässä. Silti, sitä suuremmalla syyllä tunnen yhteyden välillämme ja tiedän sinun kohta katsovan taakse.

Se olisi signaali. Seuraavaksi sinä pysähtyisit jollekin tuotetiskille – ja odottaisit minun pysähtyvän viereesi. Vaihtaisimme sanan, hymyn, koko elämän.

En saa sinua mielestäni.

Oikeasti sain sen ujoudenpuuskan. Tiedän kenkien merkin (Lacoste), mutta en tiedä, mitä meidän tarinallemme olisi käynyt, sillä sitä tärkeätä hetkeä ei koskaan tullut, sinä et katsonut taaksesi, ja minä jouduin lopulta kävelemään pois.